Vauhdikas ja ruoan täyteinen viikko Espanajassa on takana ja paluu ankeaan syys-Suomeen koitti (kulinaristisesti) varsin tylyllä tavalla. Lentokentältä Siwan kautta kiireessä poimittu lihaperunasoselaatikko oli melko karua popsittavaa ennen tallille huristelua, etenkin kun takana oli makoisa viikko espanjalaisten herkkujen parissa. Noh, hätä ei lue lakia kaiketi tässäkään asiassa.
Viime visiitistä Aurinkorannikolla, joka on muuten tuttu jo vuosien takaa treeni- ja perheen "lomamökkikohteena", oli ehtinyt vierähätää pari vuotta. Mikään ei sinänsä ollut kummemmin muuttunut tälläkään kertaa, tutut ravintolat olivat paikallaan, off-sesonkina tosin monet olivat kiinni. Ajatuksena tällä reissulla olikin yrittää löytää uusia ruokapaikkoja niiden varmojen ja hyväksi todettujen rinnalle. Usein kun käy niin, että löytää itsensä joka vuosi samoista paikoista samojen patojen ääreltä. Eihän siinäkään toki mitään vikaa ole, päinvastoin, mutta kun alue suorastaan kuhisee hyviä ravintoloita, on silkkaa tyhmyyttä olla kokeilematta välillä uutta. Tähän väliin tunnustettakoon, että löysimme itsemme myös niistä parista ehdottomasta suosikkiravintolasta myös tämän matkan aikana...
Kokeilu kannatti. Välimeren rannalla rantabulevardin piskuisessa kalaravintolassa halvoissa muovituoleissa tuli nautittia ehkä elämäni parasta merikrottia, kokonaisena hiiligrillissä grillattuna. Vain kala, grilli, suola ja pippuri - muuta se ei kaipaa. Samassa paikassa iso kannullinen muy fuerte (tosi vahvaa) sangriaa toimi toki hyvänä kyytipoikana. Eksyimme myös yhtenä päivänä pienoisen krapulan saattelemina uuvuttavan shoppailukierroksen päätteeksi hakemaan uutta nostetta päivään paikalliseen tapas-baariin. Kylmän valkoviinin kylkeen tulikin sitten napsittua jos jonkinmoista herkkua baarissa kiertävien tarjoilijoiden tarjottimilta. Friteeratut skampit aiolin kera, kalamari-renkaat ja herkulliset mutta varsin tuliset grillatut mini-paprikat kuuluivat paikan ehdottomaan kärkeen, pikkuruisista kokonaisina friteeratuista kalamareista puhumattakaan. Tapaksia napostellessa ja viiniä maistellessa ei voinut kuin miettiä, miksei tällainen konsepti koskaan onnistu Suomessa? Tule baariin, poimi lautaselle hammastikuilla koristeltuja pikku herkkuja ja pois lähtiessäsi tarjoilija laskee tikut ja kertoo paljonko sillä kertaa olet velkaa. Tuskin toimisi Suomessa, joku känni-ääliö tai ilmaisen lounaan perässä kaahottava yksilö kuitenkin yrittäisi kipata omat tikkunsa naapurin lautaselle tämän vessassa käynnin aikana. Miten näenkään tämän kovin selkeästi mielessäni...?
Ehkä siksi matkustaminen on niin mukavaa, kun kotona ei törmää halutessakaan tiettyihin ilmiöihin maailman keittiöistä ja ruokakulttuureista. Jos kaikki olisi saatavilla täällä perä-hikiälläkin, saattaisi miedänkin ruoan perässä matkustaminen hiipua hiljalleen.
Lounas
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
tiistai 19. lokakuuta 2010
Aidon maun metsästäjän ahdinko
Turhautuminen oli taas huipussaan espoolaisessa hypermarketissa, kun etsimälläkään ei löytynyt kokonaisena myytävää kanan rintafileetä. Kaiken maailman suikaleita, fileeleikkeitä, ohutleikkeitä ja muuta mössöä mitä erilaisimmissa valmismarinadeissa (lue: E-koodeja vilisevä pakkaus jossa maku saadaan natriumglutamaatilla ja ylettömällä määrällä suolaa) kyllä löytyy, mutta ei naturellia rintafileetä! Mielestäni en edes pyydä paljoa, kun en sentään metsästä sitä kokonaista kanaa tai edes luullisia reisipaloja, mutta näköjään tätä kansa haluaa ostaa kehäteiden varrella. Haluan itse leikata fileistä suikaleeni kanakastikkeeseen, sillä valmistajan valmiiksi jauhamia mössöjä en ehdoin tahdoin halua ruokaani laittaa. Eron huomaa niinkin hyvin, että kohta alan jauhamaan jauhelihankin itse.
Miehen kanssa naureskelimme juuri mainokselle, jossa kaupattiin sipulinmakuista kermaa. Ei voi olla totta, että sipulinkin leikkaamisesta tehdään liian vaativa keittiöpuuha, joka kaipaa oikopolkua! Valmismarinadien, maustettujen kermojen, valmisruoista puhumattakaan, ansiosta uskon vakaasti että kymmenen vuoden kuluttua porukka ei enää edes tiedä miltä oikea tomaatti tai juusto (ei mikään höpöhöpö kevyt-Polar) maistuu. Laitetaan vaan kaikki maku- ja väriaineet samaan mössöön ja myydään kuluttajille muka-aidonmakuisena tuotteena ja odotellaan lopputulemaa. Ei hyvä, ei.
Mitä järkeä kesällä myytävissä grillilihoissakaan oikeastaan on? Kaikissa on sama marinadi isketty peittämään lihan oikea maku, niin ettei eri tuotteista erota onko kyseessä kana, possu vai nauta. Yksi hyvä puoli siinä on: halvalla pääsee jos ostaa sen edullisimman vaihtoehdon ja pistää silmät kiinni ja kuvittelee että osti kalleimman.
Turhautuminen ja inspiraation puute vaivaa nykyään kaupassa sen verran tiuhaan tahtiin, että kohta voisi jo tosissaan harkita kaupunkiin ja kauppahallien läheisyyteen muuttoa...tai vaihtoehtoisesti oman maatilan pystyyn pistämistä.
Miehen kanssa naureskelimme juuri mainokselle, jossa kaupattiin sipulinmakuista kermaa. Ei voi olla totta, että sipulinkin leikkaamisesta tehdään liian vaativa keittiöpuuha, joka kaipaa oikopolkua! Valmismarinadien, maustettujen kermojen, valmisruoista puhumattakaan, ansiosta uskon vakaasti että kymmenen vuoden kuluttua porukka ei enää edes tiedä miltä oikea tomaatti tai juusto (ei mikään höpöhöpö kevyt-Polar) maistuu. Laitetaan vaan kaikki maku- ja väriaineet samaan mössöön ja myydään kuluttajille muka-aidonmakuisena tuotteena ja odotellaan lopputulemaa. Ei hyvä, ei.
Mitä järkeä kesällä myytävissä grillilihoissakaan oikeastaan on? Kaikissa on sama marinadi isketty peittämään lihan oikea maku, niin ettei eri tuotteista erota onko kyseessä kana, possu vai nauta. Yksi hyvä puoli siinä on: halvalla pääsee jos ostaa sen edullisimman vaihtoehdon ja pistää silmät kiinni ja kuvittelee että osti kalleimman.
Turhautuminen ja inspiraation puute vaivaa nykyään kaupassa sen verran tiuhaan tahtiin, että kohta voisi jo tosissaan harkita kaupunkiin ja kauppahallien läheisyyteen muuttoa...tai vaihtoehtoisesti oman maatilan pystyyn pistämistä.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Riistaa, torkut ja ambulanssi
Olimme viime viikonloppuna ystäväporukan kanssa viettämässä rentouttavaa mini-lomaa Mikkelissa Kekkolan kartanossa ratsastuksen (toiset enemmän ja toiset vähemmän), hyvän ruoan ja juoman merkeissä. Viikonloppu oli räätälöity toiveidemme mukaan ja lauantai-iltapäivän pääohjelmanumerona oli riista-aiheinen kokkauskurssi kartanon kokin opastuksella. Markus Maulavirran oppi-isäkseen nimenneen Temen hermoissa taisi olla pitelemistä kun 10 varsin äänekästä ja hurttia huumoria heittävää aikuista istui ruokapöytään kuulemaan illan menusta ja sen valmistuksesta. Pääsimme kerrallaan ehkä lauseen verran eteenpäin menun läpikäymisessä ennen kuin joku taas keksi jotain vitsikästä tai muuten vaan perverssiä sanottavaa joko ruoasta, sen valmistuksesta tai jostain aivan muusta. Ja tätä jatkui ja jatkui. Teme näytti jo kärsivältä ja aavisteli pahaa, josko ruokaa saataisiin koskaan edes valmiiksi saati pöytään asti ennen yömyöhää, jos porukka jatkaa samaan tahtiin. Viinillähän ei ollut asiaan mitään vaikutusta, ei.
Yllätys taisi kuitenkin olla melkoinen kun keittiöön vihdoin siirtyessämme oli tehtävänjako kaikille selvä, jokaisella paikat ja ryhmät ja yks kaks tohina täydessä käynnissä. Päädyimme lopulta valmistamaan menun kaikkine neljine ruokalajeineen ja kommervenkkeineen jopa etuajassa. Ehkä kaikilla oli niin kiire paljuun skumppalasi kädessä ja saunomaan, että vauhtia riitti. Ainakin keittiö oli jälkeemme sen näköinen kuin pikku-Asta olisi köynyt pyörähtämässä siellä. Herkullinen menumme tarjottiin meille saunan päätteeksi kauniisti katettuun pöytään upeina annoksina. Listalla oli: Teeren rintaa, poron kylkeä ja karpalo-sabayonea, Jänis-wallenberg ja herkkutattirisottoa, Hanhenkoipiconfit, palsternakka-omenachutneya ja appelsiinikastiketta sekä Suklaaleivos vadelmasorbetin kera. Ja kyllä oli hyvää!
Viini virtasi lauantain aikana sen verran vilkkaasti, että loppujen lopuksi eräs seurueemme jäsen jaksoi tsempata vain pääruokiin asti ennen pöytään torkahtamistaan...oli kuulemma makoisat unet. Alkoholista riippumattomista (näin ainakin luulen) syistä seurueemme eräs toinen jäsen taas kiikutettiin Mikkelin sairaalaan ambulanssikyydillä allergisen reaktion vuoksi, mutta tokeni onneksi pian ja liittyi taas seuraan myöhemmin. Illan saldona siis yksi hermoromahduksen partaalla oleva kokki, yhdet unet ja yksi lasarettikeikka. Melko tyylillä vietetty ilta siis.
Yllätys taisi kuitenkin olla melkoinen kun keittiöön vihdoin siirtyessämme oli tehtävänjako kaikille selvä, jokaisella paikat ja ryhmät ja yks kaks tohina täydessä käynnissä. Päädyimme lopulta valmistamaan menun kaikkine neljine ruokalajeineen ja kommervenkkeineen jopa etuajassa. Ehkä kaikilla oli niin kiire paljuun skumppalasi kädessä ja saunomaan, että vauhtia riitti. Ainakin keittiö oli jälkeemme sen näköinen kuin pikku-Asta olisi köynyt pyörähtämässä siellä. Herkullinen menumme tarjottiin meille saunan päätteeksi kauniisti katettuun pöytään upeina annoksina. Listalla oli: Teeren rintaa, poron kylkeä ja karpalo-sabayonea, Jänis-wallenberg ja herkkutattirisottoa, Hanhenkoipiconfit, palsternakka-omenachutneya ja appelsiinikastiketta sekä Suklaaleivos vadelmasorbetin kera. Ja kyllä oli hyvää!
Viini virtasi lauantain aikana sen verran vilkkaasti, että loppujen lopuksi eräs seurueemme jäsen jaksoi tsempata vain pääruokiin asti ennen pöytään torkahtamistaan...oli kuulemma makoisat unet. Alkoholista riippumattomista (näin ainakin luulen) syistä seurueemme eräs toinen jäsen taas kiikutettiin Mikkelin sairaalaan ambulanssikyydillä allergisen reaktion vuoksi, mutta tokeni onneksi pian ja liittyi taas seuraan myöhemmin. Illan saldona siis yksi hermoromahduksen partaalla oleva kokki, yhdet unet ja yksi lasarettikeikka. Melko tyylillä vietetty ilta siis.
maanantai 27. syyskuuta 2010
Alle 50 euron arki
Kyllä se onnistui, ja vieläpä täysin vaivatta, siis alle 50 euron arkiruokien hankkiminen viime viikolle. Eikä tehnyt edes tiukkaa ja ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Ehkä olimmekin vähän lepsuja budjetin suhteen jo lähtökohtaisesti...? Inspiroiduin säästömeiningistä sen verran että tämä viikko nipistetään vieläkin edullisemmin. Hauska haastaa itseään välillä tälläkin tavalla, eikä vaan aina töissä ja harrastuksissa. Pitää vaan hetki pohtia mitä erilaista ja hyvää sinne ostoslistalle laittaisi. Viikonloppu menikin sen verran rotvatessa että keveät keitot ja salaatit voisivat olla bueno juttu niin kukkarolle kuin kropallekin. :) Ensi viikonloppuna voikin sitten hyvällä omalla tunnolla huvitella ratsastuksen, hyvän ruoan ja seuran parissa Keski-Suomen maisemissa Kekkolan kartanossa. Tuskin maltan odottaa. :)
maanantai 20. syyskuuta 2010
Rilluttelua ruokakaupassa
Tunnustaudun todelliseksi herkuttelijaksi ja innokkaaksi ruoan harrastajaksi, mikä ikävä kyllä näkyy aika ajoin vyötärön seudun lisäksi myös lompakossa. Periferisessä Suomessa kun kaikki herkut eivät kuulu joka marketin valikoimaan ja jos niihin jotenkin pääsee käsiksi, saa kuvetta kaivaa yleensä kunnolla. Enkä nyt puhu vain tryffeleistä ja hanhenmaksasta, vaan ihan kotimaisesta luomulihastakin. Valitettavasti suurimmat (ja itseänikin lähinnä olevat) marketit tarjoavat parhaimmillaankin vain stressaantunutta nautaa Nigeriasta ja "paikanpäällä savustettu lohi" on oikean savustamisen sijaan maustettu savuaromilla. Jotta pääsisi lähemmäs totuutta ja oikeasti hyvää tavaraa, joutuu usein tekemään tripin kauppahalleihin tai Stockalle, joihin on turhan pitkä matka meikäläiselle ja joissa hinnat pompsahtavat melkoisesti.
Koska lähimmän marketin valikoima ei erikoisherkkujen valikoimalla hurmaa, päätimme vetäistä homman vaihteeksi toiseen ääripäähän ja pyrkiä kokkaamaan täysipainoista ja terveellistä ruokaa mahdollisimman edullisesti tällä viikolla. Pienen suunnittelutuokion jälkeen ruokalistalle päätyi mm. lihamureketta ja kasvissosekeittoa, ideana hyödyntää mahdollisimman hyvin kaikki ostettavat raaka-aineet mausta tinkimättä. Viiden päivän kaikki ruoat pitäisi saada kassiin alta neljänkympin (mikä on tässä taloudessa enemmän kuin hyvin). Kauppaan en vielä ole ennättänyt mutta odotan innolla loppusumman (toivottavasti) pienuutta. Jos edukas viiden päivän "kuuri" toimii, voi viikonloppuna palkita itsensä vaikkapa hyvällä pullolla viiniä tai jollain muulla herkulla...
Koska lähimmän marketin valikoima ei erikoisherkkujen valikoimalla hurmaa, päätimme vetäistä homman vaihteeksi toiseen ääripäähän ja pyrkiä kokkaamaan täysipainoista ja terveellistä ruokaa mahdollisimman edullisesti tällä viikolla. Pienen suunnittelutuokion jälkeen ruokalistalle päätyi mm. lihamureketta ja kasvissosekeittoa, ideana hyödyntää mahdollisimman hyvin kaikki ostettavat raaka-aineet mausta tinkimättä. Viiden päivän kaikki ruoat pitäisi saada kassiin alta neljänkympin (mikä on tässä taloudessa enemmän kuin hyvin). Kauppaan en vielä ole ennättänyt mutta odotan innolla loppusumman (toivottavasti) pienuutta. Jos edukas viiden päivän "kuuri" toimii, voi viikonloppuna palkita itsensä vaikkapa hyvällä pullolla viiniä tai jollain muulla herkulla...
keskiviikko 1. syyskuuta 2010
Maan makuja
Päädyimme kuin päädyimmekin visiitille Fiskarsin Maan makuja -ruokatapahtumaan viime viikonloppuna. Suorastaan surkean opastuksen ja tienvarsimainonnan takia olimme jo matkalla vakuuttuneita siitä, että "tapahtuma" voisi olla melkoinen pettymys. Mutta ei. Vihdoin paikan päälle löydettyämme (paikallisten hippien ja taiteilijoiden keramiikkia-markkinat piti toki välissä tarkastaa) pienet ruokamarkkinat olivatkin iloinen yllätys. Vierailimme jokaisen näytteilleasettajan, eli paikallisen lähituottajan, kojussa, mikä kertookin tapahtuman kokoluokasta jotain. Kaikkea sai maistaa ja fiksu kuluttaja olisikin helposti viettänyt puoli päivää eri kojujen makuja maistellen ja samalla vatsansa täyttäen. Myyjiä oli Italiasta Suomeen tattien perässä tulleesta sienestäjästä (tyyppi vaikutti tosin siltä kuin olisi joskus pari sientä poltellut poiminnan ohessa...) lihajalosteiden myyjiin ja luomumehun sanansaattajiin. Omaan ostoskassiin (tai kasseihin) tarttui mahtavia makuja: balsamico-salaattikastiketta, mustikka- ja inkivääri-soijamarinoituja valkosipulinkynsiä, calvados-sinappia, karpalo-cointreauhilloa, rucola-pastaa, tryffeliä, lammas- ja peuramakkaraa, brietä, kotimaista vastiketta parmakinkulle sekä niitä herkkutatteja. Kotimaisia lähituottajia tuli siis tuoettua ihan urakalla. Vielä kun pääsisi tekemään vastaavia ostoksia vastaavanlaisessa miljöössä pääkaupunkiseudullakin.
Hienoa, että lähi- ja luomuruoka ovat nousussa ja että Helsinkiinkin on saatu puoteja joista näiden pienten valmistajien tuotteita voi ostaa. Vielä kun pääsisi eroon suurista hyper-marketeista (joissa espoolaisena olen tuomittu tekemään suuren osan ruokaostoksista). Huomenna taidankin suunnata keskustan Eat&Joy maatilatorille katsastamaan josko tarjolla olisi kotimaista ankkaa vikkonloppua varte... Tässä kuitenkin todellisen sienisesongin (kiitos kuuman ja kuivan kesän) myöhäisen alkamisen kunniaksi paras herkkutattiohjeeni, jonka opin toissa kesänä Italiassa pienen hotellimme chefiltä visiitillämme hänen keittiöönsä:
Ainekset neljälle alkupalaksi:
- 500 g herkkutatteja
- puoli punttia persiljaa
- 5 kpl valkosipulinkynsiä kuorittuina
- 20 g voita
- oliiviöljyä
- suolaa ja pippuria
Puhdista ja kuutioi tatit suupalan kokoisiksi ja kauniiksi paloiksi. Hienonna valkosipuli ja persilja. Kuumenna pannu hyvin kuumaksi ja lorauta sille reilusti oliiviöljyä. Ruskista tatteja pannulla välillä käännellen, jotta pintaan tulee kaunis kullanruskea väri. Öljy ei ala palaa kuten voille voi käydä kuumissa lämpötiloissa, siksi sieniin haetaan väri ensin öljyllä ja lopuksi makua voilla. Kun tatit ovat saaneet kauniin värin, pienennä pannun lämpötilaa reilusti ja lisää voi sekä valkosipulisilppu ja anna valkosipulin kuullottua hetki. Mausta kevyesti suolalla ja pippurilla ja lisää persiljasilppu. Tarjoa heti sellaisenaan, takaan että on hyvää! :)
Hienoa, että lähi- ja luomuruoka ovat nousussa ja että Helsinkiinkin on saatu puoteja joista näiden pienten valmistajien tuotteita voi ostaa. Vielä kun pääsisi eroon suurista hyper-marketeista (joissa espoolaisena olen tuomittu tekemään suuren osan ruokaostoksista). Huomenna taidankin suunnata keskustan Eat&Joy maatilatorille katsastamaan josko tarjolla olisi kotimaista ankkaa vikkonloppua varte... Tässä kuitenkin todellisen sienisesongin (kiitos kuuman ja kuivan kesän) myöhäisen alkamisen kunniaksi paras herkkutattiohjeeni, jonka opin toissa kesänä Italiassa pienen hotellimme chefiltä visiitillämme hänen keittiöönsä:
Ainekset neljälle alkupalaksi:
- 500 g herkkutatteja
- puoli punttia persiljaa
- 5 kpl valkosipulinkynsiä kuorittuina
- 20 g voita
- oliiviöljyä
- suolaa ja pippuria
Puhdista ja kuutioi tatit suupalan kokoisiksi ja kauniiksi paloiksi. Hienonna valkosipuli ja persilja. Kuumenna pannu hyvin kuumaksi ja lorauta sille reilusti oliiviöljyä. Ruskista tatteja pannulla välillä käännellen, jotta pintaan tulee kaunis kullanruskea väri. Öljy ei ala palaa kuten voille voi käydä kuumissa lämpötiloissa, siksi sieniin haetaan väri ensin öljyllä ja lopuksi makua voilla. Kun tatit ovat saaneet kauniin värin, pienennä pannun lämpötilaa reilusti ja lisää voi sekä valkosipulisilppu ja anna valkosipulin kuullottua hetki. Mausta kevyesti suolalla ja pippurilla ja lisää persiljasilppu. Tarjoa heti sellaisenaan, takaan että on hyvää! :)
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Roskaruokaa
Ilokseni huomasin Maikkarin eilen uutisoivan MTT:n uudesta ja aikaisempaa laajemmasta tutkimuksesta, jossa kotimaista ruokahävikkiä aletaan toden teolla tarkkailla (ks.linkki). Vihdoin joku tarttuu härkää sarvista! Kyllä autojen ja muun liikenteen ympäristökuormituksesta jaksetaan valittaa ja niiden ympärille säätää lakeja ja aloitteita, mutta ei elintarvikkeiden tuhlaamisen, joka pahimmillaan/parhaimmillaan koskettaa meitä kaikkia. Vai etkö ole koskaan heittänyt täysin syömäkelpoista ruokaa roskiin? Minä ainakin olen.
Perustaessani omaa yritystäni oli fakta siitä, että pääkaupunkiseudulla heitetään joka kymmenes ruokakassi suoraan roskiin, vahvasti iskostunut päähäni. Miten tälle saataisiin loppu tai ainakin hillittyä roskaksi menevän ruoan määrää? En ole mikään super-eko-ajattelija (jos joku nyt niin erehtyi luulemaan) mutta turha ympäristön kuormittaminen teoilla, joille voimme helposti ja oma-aloitteisesti pistää stopin, on mielestäni turhaa ja varsin typerää. Jos muistan sammuttaa valot automaattisesti joka kerta kun poistun huoneesta (kiitos mieheni jatkuvan muistuttamisen), voin kai hetken miettiä miten saisin sen viimeisen makkarapaketin, jonka päiväys menee tänään umpeen, käytettyä sen sijaan että heitän paketin kylmästi roskiin. Eikö? Meillä koirien omistajilla tosin on helpompaa, sillä vanhenevat elintarvikkeet ja edellisen päivän ruoan jämät voi kipata iloisesti häntää heiluttavan rekun ruokakuppiin. Mutta miten silti voi olla että ruokaa, pahimmillaan vielä pakkauksessa olevaa avaamatonta ja täysin syömäkelpoista, heitetään satoja miljoonia kiloja roskiin vuosittain eikä asiaan sen kummemmin jakseta/vaivauduta puuttua?
Ehkä ruoan loppuun asti hyödyntäminen on meille suomalaisille vaikeaa myös siksi, että tuijotamme niin fanaattisesti viimeisiä käyttöpäiviä emmekä osaa käyttää maalaisjärkeä elintarvikkeiden syömäkelpoisuuden arvioimisessa. Joskus katsoin jonkun asiaa käsittelevän ohjelman, jossa EVIRA:n edustaja kannusti ihmisiä päiväysten lisäksi käyttämään ruoan syömäkelpoisuuden arvioinnissa aistejaan: haistamaan, maistamaan ja katsomaan. Näyttääkö ruoka vielä hyvältä, tuoksuuko ja maistuuko se siltä miltä pitäisi. Päiväykset kun laaditaan niin, että varoaikaa on reilusti jäljellä. Mietipä vaikka hapanmaitotuotteita. Niissä jos missä päiväysten pienellä ylittämisellä ei juuri ole vaikutusta tuotteeseen. Enkä tällä kannusta ketään syömään pilaantunutta ruokaa, vaan nimenomaan käyttämään myös omaa arviointia päätöksenteossa.
Tiedän, että kotitaloudet eivät ole se suurin syypää ja tekijä tässäkään ympäristöongelmassa, mutta peiliin voi silti jokainen vilkaista. Jos ekoilu ei riitä motiiviksi niin luulisi kylmän käteisen kiinnostavan. Jos omassa taloudessamme täysiä ruokakasseja (vain elintarvikkeita) ostetaan vaikkapa neljä kappaletta viikossa keskihintaan 50 euroa, tulee kuukaudessa kasseja ostettua noin parikymmentä. Jos olisimme tutkimuksissa ilmenevä keskivertotalous pk-seudulla, säästäisimme siis parhaimmillaan 100 euroa kuussa miettimällä ruokatarpeitamme tarkemmin ja/tai käyttämällä elintarvikkeet "loppuun saakka". Eikä tarvitsisi käydä niin usein kaupassakaan, kun ruoan pistäisi riittämään paremmin. Tämä on toki vain yksi tapa ajatella asiaa, mutta kummalla itse motivoidut paremmin, porkkanalla vai kepillä?
Perustaessani omaa yritystäni oli fakta siitä, että pääkaupunkiseudulla heitetään joka kymmenes ruokakassi suoraan roskiin, vahvasti iskostunut päähäni. Miten tälle saataisiin loppu tai ainakin hillittyä roskaksi menevän ruoan määrää? En ole mikään super-eko-ajattelija (jos joku nyt niin erehtyi luulemaan) mutta turha ympäristön kuormittaminen teoilla, joille voimme helposti ja oma-aloitteisesti pistää stopin, on mielestäni turhaa ja varsin typerää. Jos muistan sammuttaa valot automaattisesti joka kerta kun poistun huoneesta (kiitos mieheni jatkuvan muistuttamisen), voin kai hetken miettiä miten saisin sen viimeisen makkarapaketin, jonka päiväys menee tänään umpeen, käytettyä sen sijaan että heitän paketin kylmästi roskiin. Eikö? Meillä koirien omistajilla tosin on helpompaa, sillä vanhenevat elintarvikkeet ja edellisen päivän ruoan jämät voi kipata iloisesti häntää heiluttavan rekun ruokakuppiin. Mutta miten silti voi olla että ruokaa, pahimmillaan vielä pakkauksessa olevaa avaamatonta ja täysin syömäkelpoista, heitetään satoja miljoonia kiloja roskiin vuosittain eikä asiaan sen kummemmin jakseta/vaivauduta puuttua?
Ehkä ruoan loppuun asti hyödyntäminen on meille suomalaisille vaikeaa myös siksi, että tuijotamme niin fanaattisesti viimeisiä käyttöpäiviä emmekä osaa käyttää maalaisjärkeä elintarvikkeiden syömäkelpoisuuden arvioimisessa. Joskus katsoin jonkun asiaa käsittelevän ohjelman, jossa EVIRA:n edustaja kannusti ihmisiä päiväysten lisäksi käyttämään ruoan syömäkelpoisuuden arvioinnissa aistejaan: haistamaan, maistamaan ja katsomaan. Näyttääkö ruoka vielä hyvältä, tuoksuuko ja maistuuko se siltä miltä pitäisi. Päiväykset kun laaditaan niin, että varoaikaa on reilusti jäljellä. Mietipä vaikka hapanmaitotuotteita. Niissä jos missä päiväysten pienellä ylittämisellä ei juuri ole vaikutusta tuotteeseen. Enkä tällä kannusta ketään syömään pilaantunutta ruokaa, vaan nimenomaan käyttämään myös omaa arviointia päätöksenteossa.
Tiedän, että kotitaloudet eivät ole se suurin syypää ja tekijä tässäkään ympäristöongelmassa, mutta peiliin voi silti jokainen vilkaista. Jos ekoilu ei riitä motiiviksi niin luulisi kylmän käteisen kiinnostavan. Jos omassa taloudessamme täysiä ruokakasseja (vain elintarvikkeita) ostetaan vaikkapa neljä kappaletta viikossa keskihintaan 50 euroa, tulee kuukaudessa kasseja ostettua noin parikymmentä. Jos olisimme tutkimuksissa ilmenevä keskivertotalous pk-seudulla, säästäisimme siis parhaimmillaan 100 euroa kuussa miettimällä ruokatarpeitamme tarkemmin ja/tai käyttämällä elintarvikkeet "loppuun saakka". Eikä tarvitsisi käydä niin usein kaupassakaan, kun ruoan pistäisi riittämään paremmin. Tämä on toki vain yksi tapa ajatella asiaa, mutta kummalla itse motivoidut paremmin, porkkanalla vai kepillä?
maanantai 9. elokuuta 2010
Kartanoidylliä ja luomuherkkuja kesähelteessä
Superkuuma heinäkuu ajoi meidät mökkeilemään paremman tuuletuksen ja kauniimpien maisemien äärelle useammin kuin koskaan aiempina kesinä. Ja mikäs siinä lämpimissä vesissä pulikoidessa ja ravustaessa. Kuumien päivien ratoksi tuli myös tutkittua mökkipaikan lähiseudun ruokatarjontaa tarkemmin ja tutustuttua paikallisiin tuottajiin.Fiskars ja sen ravintolat on jo vuosia sitten koluttu ja ailahtelevasti ihan hyviksi todettu, mutta Mustion linnan (www.mustionlinna.fi) ruokatarjontaa kokeilimme vasta nyt, muutaman naistenlehden siihen ponnekkaasti kehoittaessa. Paikka on saanut uudet vetäjät ja kunnianhimoisemman keittiömestarin. Jostain syystä kun jotain ravintolaa kovasti hehkutetaan etukäteen, käy liian usein niin että pettymys on suuri kun todellisuus ei vastaakaan odotuksia. Toisin kävi nyt.
Linnan pihapiiri ja lukuisat kauniit rakennukset veden äärellä virittävät kävijän sopivaan tunnelmaan, etenkin kun malttaa viipyä tiluksilla edes hetken ihailemassa kauniita maisemia ennen ateriointia. Linnassa toimii ravintolan lisäksi myös hotelli, jonka tarjontaa kieltämättä teki mieli jäädä kokeilemaan. Mietimmekin, olisiko paikasta etelä-eurooppalaisille linna/villa-hotelleille kilpailijaksi, jos fasiliteetit veisi vielä piirun verran luksuksempaan suuntaan ulkouima-altaan, parin paljun ja uuden saunan sekä span avulla. Muutenhan puitteet vastaavat vaativammankin asiakkaan tarpeisiin.
Harmiksemme seurueemme oli sen verran suuri, ettemme mahtuneet ulkoterassille kuumana iltana. Ravintolan lista on lyhyt mutta houkutteleva. Suurimmalle osalle seurueestamme maistui härkätartar, joka kirjaimellisesti suli suuhun - koskaan en ole syönyt niin samettisen pehmeää ja maukasta tartaria. Nam! Päivän kalana tarjoiltiin Saimaan nieriää ja kanttarellirisottoa, joka osoittautui todella herkulliksei valinnaksi. Ainoastaan mieheni valitsema luomuhärän marmorifilee vei voiton mehukkaasta kalasta. Ravintola kertoo näppärästi salin seinällä olevalla liitutaululla mistä liha, kala, kasvikset, jauhot ja juustot hankitaan ja muistaa mainita niiden luomu-statuksen. Ideana on hankkia mahdollisimman suuri osa raaka-aineista lähiseudun tuottajilta, joista erityisesti West Charkin luomulihan laatu oli erinomaista niin alku- kuin pääruoassakin. Näyttääkin siltä että lähituottajien ja erityisesti luomun suosiminen pääkaupunkiseuden ravintoloissa on yksi suurimmista trendeistä tällä hetkellä, ja hyvä niin. Panostus laatuun kun yleensä maistuu myös lautasella.
Syntymäpäiväjuhlien ollessa kyseessä, päätimme illallisen täytekakkuun ja kuohuvaan. Kokonaisuutena paikan taso oli jopa yllättävän erinomainen niin palvelun kuin ruoankin suhteen, mennään varmasti uudelleen. Toivottavasti muutkin löytävät tämänkaltaiset paikat niin meille kaupunkilaisille on tarjolla muutakin kuin keskustan ravintolat ja niiden perinteiset puitteet, etenkin näin kesällä.
Linnan pihapiiri ja lukuisat kauniit rakennukset veden äärellä virittävät kävijän sopivaan tunnelmaan, etenkin kun malttaa viipyä tiluksilla edes hetken ihailemassa kauniita maisemia ennen ateriointia. Linnassa toimii ravintolan lisäksi myös hotelli, jonka tarjontaa kieltämättä teki mieli jäädä kokeilemaan. Mietimmekin, olisiko paikasta etelä-eurooppalaisille linna/villa-hotelleille kilpailijaksi, jos fasiliteetit veisi vielä piirun verran luksuksempaan suuntaan ulkouima-altaan, parin paljun ja uuden saunan sekä span avulla. Muutenhan puitteet vastaavat vaativammankin asiakkaan tarpeisiin.
Harmiksemme seurueemme oli sen verran suuri, ettemme mahtuneet ulkoterassille kuumana iltana. Ravintolan lista on lyhyt mutta houkutteleva. Suurimmalle osalle seurueestamme maistui härkätartar, joka kirjaimellisesti suli suuhun - koskaan en ole syönyt niin samettisen pehmeää ja maukasta tartaria. Nam! Päivän kalana tarjoiltiin Saimaan nieriää ja kanttarellirisottoa, joka osoittautui todella herkulliksei valinnaksi. Ainoastaan mieheni valitsema luomuhärän marmorifilee vei voiton mehukkaasta kalasta. Ravintola kertoo näppärästi salin seinällä olevalla liitutaululla mistä liha, kala, kasvikset, jauhot ja juustot hankitaan ja muistaa mainita niiden luomu-statuksen. Ideana on hankkia mahdollisimman suuri osa raaka-aineista lähiseudun tuottajilta, joista erityisesti West Charkin luomulihan laatu oli erinomaista niin alku- kuin pääruoassakin. Näyttääkin siltä että lähituottajien ja erityisesti luomun suosiminen pääkaupunkiseuden ravintoloissa on yksi suurimmista trendeistä tällä hetkellä, ja hyvä niin. Panostus laatuun kun yleensä maistuu myös lautasella.
Syntymäpäiväjuhlien ollessa kyseessä, päätimme illallisen täytekakkuun ja kuohuvaan. Kokonaisuutena paikan taso oli jopa yllättävän erinomainen niin palvelun kuin ruoankin suhteen, mennään varmasti uudelleen. Toivottavasti muutkin löytävät tämänkaltaiset paikat niin meille kaupunkilaisille on tarjolla muutakin kuin keskustan ravintolat ja niiden perinteiset puitteet, etenkin näin kesällä.
tiistai 3. elokuuta 2010
Puutarhasta pöytään?
En ole mikään pihanhoitajatyyppi, mistä aika ajoin saankin kuulla mm. ah-niin-useasti-kulmiaan-merkitsevästi-kohottavalta naapuriltamme. Olen kuitenkin jo pitkään ollut ihastunut ajatukseen omasta pikku puutarhasta josta voisin kesäisin poimia salaattia, yrttejä ja vaikkapa tomaatteja omaan käyttöön. Maku on kuulemma aivan toista luokkaa kun on itse kasvattanut. Kunnostimme mieheni kanssa nykyisen talomme pihan muutettuamme tänne - silloin pihalla kasvoi lähinnä koivun vesoja, rikkaruohoja ja lisää rikkaruohoja (ilmeisesti edelliset saksalaiset asukkaat pitivät koivujen kasvattamista eksoottisena puuhana).
Tänä kesänä toinen naapurimme päätti kuitenkin olla leikkaamatta nurmikkoaan (lue: voikukkapeltoaan), mikä johti suhteellisen vankkaan voikukkien rehottamiseen meidänkin nurmella, tai sillä mitä siitä sen jälkeen oli jäljellä. Noh, jos muuten piha rehottaa eikä kitkemiseen löydy kiinnostusta koko piha-alalle, ajattelin että pari extempore-ostettua patiovihanneksen alkua ja uudelleen alustettu pieni viherpenkki voisivat toimia haaveilemani puutarhan alkuna. Noin metri kertaa kaksi alalle iskettiinkin muutaman tomaatin, paprikan ja chilin taimi salaatin, basilikan, timjamin ja ruohosipulin seuraksi ja runsaalla kastelulla ne lähtivätkin mukavasti juurtumaan. Kunnes heinäkuun helteet koittivat ja mökkireissut pitenivät. Monen elvytyskerran jälkeen näytti vihdoin viikko sitten siltä että jotain sadon tapaista voisi olla tuloillaan. Ainakin niin kauan kunnes lokit huomasivat punertavat tomaattimme ja paprikamme. Ja mistä lähtien lokkeja on kiinnostanut tomaatit suoraan oksilta poimittuina?! Summa summarum, tämän hetken oman pihan tuotantomme kokonaissaldo näyttää yhtä maistettua tomaattia ja yhtä lampaan kareiden marinadiin käytettyä chiliä. Plus tietysti paria basilikan ja salaatin lehteä (niitä joihin etanat eivät olleet yltäneet). Jos vielä haluaisi kiertää veistä haavassa pitäisi varmaan laskea näiden "luomu-vihannesten" kokonaishinta...
Kivahan mini-viljelyä oli kokeilla (vaikkain varsin laiskasti) mutta jatkossa taidan suosiolla keskittyä muiden tuotannolla herkutteluun ja suuntaan mökkireissun lomassa ja sään salliessa Fiskarsin Maan maut -ruokatapahtumaan (28.-29.8.) maistelemaan länsiuusimaalaista lähiruokaa ja pientuottajien tuotteita. Sitä odotellessa juoksulenkin kautta tacojen kimppuun.
Tänä kesänä toinen naapurimme päätti kuitenkin olla leikkaamatta nurmikkoaan (lue: voikukkapeltoaan), mikä johti suhteellisen vankkaan voikukkien rehottamiseen meidänkin nurmella, tai sillä mitä siitä sen jälkeen oli jäljellä. Noh, jos muuten piha rehottaa eikä kitkemiseen löydy kiinnostusta koko piha-alalle, ajattelin että pari extempore-ostettua patiovihanneksen alkua ja uudelleen alustettu pieni viherpenkki voisivat toimia haaveilemani puutarhan alkuna. Noin metri kertaa kaksi alalle iskettiinkin muutaman tomaatin, paprikan ja chilin taimi salaatin, basilikan, timjamin ja ruohosipulin seuraksi ja runsaalla kastelulla ne lähtivätkin mukavasti juurtumaan. Kunnes heinäkuun helteet koittivat ja mökkireissut pitenivät. Monen elvytyskerran jälkeen näytti vihdoin viikko sitten siltä että jotain sadon tapaista voisi olla tuloillaan. Ainakin niin kauan kunnes lokit huomasivat punertavat tomaattimme ja paprikamme. Ja mistä lähtien lokkeja on kiinnostanut tomaatit suoraan oksilta poimittuina?! Summa summarum, tämän hetken oman pihan tuotantomme kokonaissaldo näyttää yhtä maistettua tomaattia ja yhtä lampaan kareiden marinadiin käytettyä chiliä. Plus tietysti paria basilikan ja salaatin lehteä (niitä joihin etanat eivät olleet yltäneet). Jos vielä haluaisi kiertää veistä haavassa pitäisi varmaan laskea näiden "luomu-vihannesten" kokonaishinta...
Kivahan mini-viljelyä oli kokeilla (vaikkain varsin laiskasti) mutta jatkossa taidan suosiolla keskittyä muiden tuotannolla herkutteluun ja suuntaan mökkireissun lomassa ja sään salliessa Fiskarsin Maan maut -ruokatapahtumaan (28.-29.8.) maistelemaan länsiuusimaalaista lähiruokaa ja pientuottajien tuotteita. Sitä odotellessa juoksulenkin kautta tacojen kimppuun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)